27.

Posted: 17.07.2011 in Uncategorized

Kaikista ovelimmat ja tuhoisimmat ansat rakennetaan rakkaudella ja hyvällä tahdolla. Ne ovat vallankäyttöä silkkihansikkain, hyvää tarkoittaen kaunopuheisiin kiedottuna, kunnes huomaa tulleensa johdetuksi ahtaaseen häkkiin vailla ulospääsyä.

Välihuomautuksena: Tietokoneeni on tuhoamassa itsensä puolen vuoden käytön jälkeen – jos en saa tilannetta pelastettua en tiedä koska seuraavan kerran päivitän tänne yhtään mitään (tai ainakaan kuvia).

Pääni räjähtää pian kaikesta siitä paineesta, mitä olen sinne kasannut, ja mitä muut sinne kasaavat vielä innokkaammin. Suurkaupungin melu, jatkuva ihmisten kanssa tekemisissä oleminen ja mahdottomuus viettää aikaa yksin rauhassa eivät helpota tilannetta. Tunnemyrsky oman elämän ja tulevaisuuden suhteen, kun eteeni vieritetään valintoja joissa jokainen vaihtoehto on toisensa poissulkeva ja tuntuu jollain tavalla väärältä. Haluaisin paeta edes jotakin osa-aluetta tästä. Haluaisin puhua aiheesta jonkun kanssa, tai tiettyjen luotettavien, mutta fyysisen sijaintini vuoksi se on mahdotonta. Eikä kukaan voi tehdä näitä valintoja puolestani, ja nyt niiden valitsemisesta kieltäytyminen tarkoittaa vain valintojen lykkäämistä tulevaisuuteen. Teatraalisesti kuvittelen kohtaloni olevan jo sinetöity. Naurettavaa, kai. Pakenisin jos voisin, tai kai voisinkin, mutta sekin on vain vääjäämättömän siirtämistä, ja ilman rahaa se siirto jäisi kovin lyhyeksi.

Eilinen oli onneksi upea. Kävin katsomassa mahtavaa bändiä, tanssin, näin pitkästä aikaa Venäjän ihania skinipoikia ja oli ihanaa tuntea olevansa osa porukkaa, eikä vain tyttö. Tutustuin uuteen skiniin ja juttelin sen kanssa aamuyöhön asti venäjää (ja se ymmärsi minua!), ja puhuimme kaikesta Gogolin kirjallisuudesta Siperian aroihin ja joimme olutta kuutamossa keskellä Nevan valtakadun autojen vilinää, sillalla, alla veneiden kaaos, ympärillä säntäilevä yöelämä. Lopulta kävelimme yhtä matkaa kotiin, koska kävi ilmi että olemme asuneet koko tämän ajan lähes naapureina. Maailma on pieni ja suuri yhtäaikaisesti.

Tänään kaupassa myyjä ja vartija keskustelivat rumaan sävyyn tatuoinneistani, kuvittelivat etten ymmärtäisi. Ymmärsivät että ymmärrän, mutta pahoitteluja en toki siltikään saanut. Vittu että vituttaa välillä. Missään en ole kuullut yhtä käsittämätöntä määrää loanheittoa ulkonäöstäni musteen perusteella. Uskomatonta kuinka pikkusieluisia paskiaisia tästäkin maasta löytyy. Onneksi en ymmärrä kaikkea. Tai ehkä epäonneksikin, koska osaan varmasti kuvitella niiden puhuvan siten vielä ilkeämmin. Pitäisi olla välittämättä, Suomessa nauraisin, mutta jotenkin täällä kaikki on vaikeampaa. On heti haavoittuvaisempi, kun yrittää niin helvetisti sopeutua uuteen ympäristöön, sulautua tähän paikkaan ja olotilaan edes jotenkin (eikä osaa edes vastata mitään nasevaa, ehkä pitäisi haukkua suomeksi). Se tuntuu sulattavan minusta minut irti. Toisaalta Suomeen mentyäni ymmärrän silti jotenkin kaiken muutoksen olevan hyvää, koska Suomessa tulee aina vastareaktio siihen kaikkeen. Olen alkanut haluta taas tehdä asioita. Siksikin valintojen tekeminen tuntuu entistä vaikeammalta. Vaihtoehtoja on aivan liikaa, ja on mahdotonta sanoa mikä niistä olisi tärkeintä ja oikein. On vain vääriä valintoja, kompromissiratkaisuja.

Kauhea ikävä joitain ihmisiä Suomesta, viljelypalstaa, järveä, ja toisaalta niin rakastan olla täällä. Ei koskaan ole hyvä olla, ei aivan täysin, paitsi ohikiitävinä hetkinä, yöllä oli melkein sellainen. Ja viikko sitten, mansikkavarkaissa.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s