29.

Posted: 19.08.2011 in Uncategorized

Mitä enemmän kotiutuu sitä vähemmän osaa kirjoittaa. Ei ole enää uusia ympäristöjä kuvattavaksi ja pieniä arjen havaintoja ihmeteltäväksi. Pitäisi kirjoittaa tunnetiloista ja kokemuksista ja kaikki muuttuu liian henkilökohtaiseksi. Sain tietokoneen toimimaan, mutta kuvien lataaminen on niin helvetillisen hidasta etten ole vain jaksanut. Pitäisi keksiä joku ratkaisu millä saisi bulkkina kasan kuvia kerralla tänne tai vain ladata ne erikseen johonkin kuvasivustolle. Ideoita teknisestä toteutuksesta otetaan vastaan.

Viime yönä kotiin tullessa melkein pelotti ensimmäistä kertaa. Moskovassa osaan pelätä, täällä en. Erottuani muusta seurueesta ja lähdettyäni yksin kotiin törmäsin kahteen mieheen, jotka olisivat kohteliaisuudesta halunneet saattaa minut kotiovelle, eivätkä ymmärtäneet kohteliaita kieltojani. Pääsin lopulta tilanteesta irti, enkä usko että tapaan heitä enää. Kolme autoa pysähtyi kohdalla ja minua yritettiin saada kyytiin. Jos en pitäisi itseäni supernaisena kokoni puolesta olisin luultavasti pelännyt. Jos olisi ollut korkokengät eikä maiharit jalassa olisin ehkä pelännyt. Nyt vain mietin, kuinka kertaakaan aiemmin tällaista ei ole tapahtunut, kaikilla niillä kerroilla kun olen vaeltanut yksin kotiin keskellä yötä humalassa. Pitäisikö alkaa pelätä? En ajatellut. Ehkä se on typerää. Tällä viikolla minut uhattiin myös hakata, mutta räkälöissä sellaiset uhkaukset ovat kai vain normaaleja. Koska uhkaukseen sisältyi viittaus minuun venäläisenä narttuna päätin ottaa sen kohteliaisuutena, kielitaito on selkeästi parantunut jos se vakuuttaa edes kolmen promillen humalassa huojuvan pietarilaisen hanun.

Ystävät lähtivät Suomeen luotani ja tuntuu oudolta olla taas yksin. Tulevaisuus tuntuu oudolta. Möykky rinnassa, hyvä vai huono, en tiedä.

Advertisements

28.

Posted: 25.07.2011 in Uncategorized
Rakastan tätä kaupunkia.

Eilen aurinko paistoi kattojen yllä ja pojat kiipeilivät savupiippujen päälle joiden tiilet narskuivat ja heiluivat.

Olen tutustunut moniin uusiin ihaniin ihmisiin ja nukkunut aivan liian vähän, ollut liikaa töissä, mutta siitä huolimatta käynyt katsomassa kuinka sillat avautuvat aamuyöstä ja kuljeskellut ympäri kaupunkia sateenjälkeisen raikkailla kuutamoretkillä ja paahteisina alkuiltoina auringon laskiessa. Sain ensimmäistä kertaa heitettyä kolikon onnea tuovan lintupatsaan jalkojen juureen.

27.

Posted: 17.07.2011 in Uncategorized

Kaikista ovelimmat ja tuhoisimmat ansat rakennetaan rakkaudella ja hyvällä tahdolla. Ne ovat vallankäyttöä silkkihansikkain, hyvää tarkoittaen kaunopuheisiin kiedottuna, kunnes huomaa tulleensa johdetuksi ahtaaseen häkkiin vailla ulospääsyä.

Välihuomautuksena: Tietokoneeni on tuhoamassa itsensä puolen vuoden käytön jälkeen – jos en saa tilannetta pelastettua en tiedä koska seuraavan kerran päivitän tänne yhtään mitään (tai ainakaan kuvia).

Pääni räjähtää pian kaikesta siitä paineesta, mitä olen sinne kasannut, ja mitä muut sinne kasaavat vielä innokkaammin. Suurkaupungin melu, jatkuva ihmisten kanssa tekemisissä oleminen ja mahdottomuus viettää aikaa yksin rauhassa eivät helpota tilannetta. Tunnemyrsky oman elämän ja tulevaisuuden suhteen, kun eteeni vieritetään valintoja joissa jokainen vaihtoehto on toisensa poissulkeva ja tuntuu jollain tavalla väärältä. Haluaisin paeta edes jotakin osa-aluetta tästä. Haluaisin puhua aiheesta jonkun kanssa, tai tiettyjen luotettavien, mutta fyysisen sijaintini vuoksi se on mahdotonta. Eikä kukaan voi tehdä näitä valintoja puolestani, ja nyt niiden valitsemisesta kieltäytyminen tarkoittaa vain valintojen lykkäämistä tulevaisuuteen. Teatraalisesti kuvittelen kohtaloni olevan jo sinetöity. Naurettavaa, kai. Pakenisin jos voisin, tai kai voisinkin, mutta sekin on vain vääjäämättömän siirtämistä, ja ilman rahaa se siirto jäisi kovin lyhyeksi.

Eilinen oli onneksi upea. Kävin katsomassa mahtavaa bändiä, tanssin, näin pitkästä aikaa Venäjän ihania skinipoikia ja oli ihanaa tuntea olevansa osa porukkaa, eikä vain tyttö. Tutustuin uuteen skiniin ja juttelin sen kanssa aamuyöhön asti venäjää (ja se ymmärsi minua!), ja puhuimme kaikesta Gogolin kirjallisuudesta Siperian aroihin ja joimme olutta kuutamossa keskellä Nevan valtakadun autojen vilinää, sillalla, alla veneiden kaaos, ympärillä säntäilevä yöelämä. Lopulta kävelimme yhtä matkaa kotiin, koska kävi ilmi että olemme asuneet koko tämän ajan lähes naapureina. Maailma on pieni ja suuri yhtäaikaisesti.

Tänään kaupassa myyjä ja vartija keskustelivat rumaan sävyyn tatuoinneistani, kuvittelivat etten ymmärtäisi. Ymmärsivät että ymmärrän, mutta pahoitteluja en toki siltikään saanut. Vittu että vituttaa välillä. Missään en ole kuullut yhtä käsittämätöntä määrää loanheittoa ulkonäöstäni musteen perusteella. Uskomatonta kuinka pikkusieluisia paskiaisia tästäkin maasta löytyy. Onneksi en ymmärrä kaikkea. Tai ehkä epäonneksikin, koska osaan varmasti kuvitella niiden puhuvan siten vielä ilkeämmin. Pitäisi olla välittämättä, Suomessa nauraisin, mutta jotenkin täällä kaikki on vaikeampaa. On heti haavoittuvaisempi, kun yrittää niin helvetisti sopeutua uuteen ympäristöön, sulautua tähän paikkaan ja olotilaan edes jotenkin (eikä osaa edes vastata mitään nasevaa, ehkä pitäisi haukkua suomeksi). Se tuntuu sulattavan minusta minut irti. Toisaalta Suomeen mentyäni ymmärrän silti jotenkin kaiken muutoksen olevan hyvää, koska Suomessa tulee aina vastareaktio siihen kaikkeen. Olen alkanut haluta taas tehdä asioita. Siksikin valintojen tekeminen tuntuu entistä vaikeammalta. Vaihtoehtoja on aivan liikaa, ja on mahdotonta sanoa mikä niistä olisi tärkeintä ja oikein. On vain vääriä valintoja, kompromissiratkaisuja.

Kauhea ikävä joitain ihmisiä Suomesta, viljelypalstaa, järveä, ja toisaalta niin rakastan olla täällä. Ei koskaan ole hyvä olla, ei aivan täysin, paitsi ohikiitävinä hetkinä, yöllä oli melkein sellainen. Ja viikko sitten, mansikkavarkaissa.

26.

Posted: 26.06.2011 in Uncategorized

25.

Posted: 26.06.2011 in Uncategorized

Reilu viikko sitten suuri osa kouluista Venäjällä aloitti kesälomansa, ja valmistuneita juhlittiin koko kaupungin voimin. Pääkatu oli suljettuna kilometrien matkalta, ja todistin ensimmäistä kertaa suomalaistyylistä juhlimista Venäjän kaduilla, kun tuhannet ja taas tuhannet nuoret ja aikuiset olivat pakkautuneet keskustaan juomaan itsensä kaatokänniin. Jokainen porttikongi muuntui vessaksi, ambulanssi mateli ihmisjoukon keskellä surkeasti ulvoen ensihoitajan elvyttäessä jotakuta onnetonta. Olin viettänyt päivän kuunnellen tatuointikoneiden surinaa. Illalla koko maailma oli vain taukoamatonta särkyvän lasin ja rutistuvien tölkkien ääntä – kunnes alkoi ilotulitus, tiesuluilla väkijoukko pakkautui miliisien vartioimilla käytävillä paniikinomaiseksi tungeksimiseksi, laukut tarkistettiin jokaisella suluista kahdesti, ja Vasilinsaarella esiintymislavalta soitettiin hallelujaa-kuoroa ilman täyttyessä rikinhajusta ja välkehtivistä valoista. Miliisit seisoivat pidätysbussiensa katoilla ja ottivat kuvia. Koko taivas oli täynnä ilotulitteita ja laservaloja ja koko maa oli täynnä ihmisiä, ja kaikilla niistä ihmisistä oli yksi käsi ilmassa ja kädessä pimeyden keskeltä loisti digikameran näyttö.

24.

Posted: 19.06.2011 in Uncategorized
Kuljen tätä katua päivittäin.

..ja ohitan tämän päivittäin

( Loput )

23.

Posted: 18.06.2011 in Uncategorized

Kaikki miltä yritin paeta Suomessa alkaa vyöryä päälle. Eilen näin ystäviä, mutta tunsin itseni vain ulkopuoliseksi ja yhdentekeväksi. Lähdin kotiin. Tänään olisi ollut viidet eri bileet, mutta väkinäinen sosiaalisuus tuntui liian hankalalta enkä ikinä lähtenyt kotoa. Haluaisin hautautua peittojen alle ja vain nukkua. Ei ole enää turkkia mihin haudata kyyneleet, ei ole enää koiraa kenelle soittaa pianoa, en tiedä tarkoittaako se etten soita pianoa enää koskaan. Se oli ainoa jolle suostuin soittamaan, soitin Mozartia ja se kuorsasi. Enkä soittanut enää sillekään, en aikoihin, koska se oli liian väsynyt tulemaan kuuntelemaan, se nukkui päivät ja yöt ja nousi ylös vasta kun valjaat olivat jo päällä, kulki ulkona kompuroiden ympyröitä, heilutti häntää puille ja pylväille.

Sellainen olo että tarvitsisi jonkun jolle puhua, muttei ole oikeastaan mitään sanottavaa. Enkä lopulta tiedä kenelle olisin halunnut puhuakaan, yhteyttä ei enää ole, on vain kohinaa ja rikkinäisyyttä, säröjä, kaikki säröilee. Mikään ei ole enää ennallaan. Aiemmin rakkaiden kadotessa elämästäni oli joitakin asioita mihin luottaa, peruskallio johon nojata, mutta se murenee ja lopulta on vain pölyä tuulen kuljetettavaksi, pölyä joka tukkii keuhkot ja hiertää silmissä.

Huomenna kaikki on paremmin. Huomenna kaikki on aina paremmin, ja vaikkei olisikaan, on parempi ajatella niin, ottaa vitamiinit, paeta todellisuutta kirjoihin. Moskovan metro ja vuosi 2033.